On käsketty kirjoittamaan. Ja sitä olenkin tehnyt, mutta en nyt pitkään aikaan tänne. Pieni pelko, että joku tunnistaa. En ole ihan valmis siihen.

Niinhän siinä kävi, että en enää jaksanut. En jaksanut mitään. Luulin, että se tuli yllättäen, mutta luettuani tänne ja paperille kirjoittamiani juttuja, huomaan että se on tehnyt tuloaan jo pidemmän aikaa. En vaan osannut tehdä asialle mitään, estää sitä. Kaikesta paskasta huolimatta, tässä on oppinut itsestään muutamassa viikossa enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Onko silläkään merkitystä, että oppii itsestään jotain? Elämä saattaa mennä hetkenä minä hyvänsä taas uusiksi kokonaan. Pitää opetella olemaan shakkilauta, eikä shakkinappula.

Joku pieni idealistikin minussa on herännyt viime päivinä. Liekö väliaikaista. Mutta ottaa päähän tämä kiireen, paineen, suorittamisen, aktiivisen työotteen, organisointikyvyn, tuloksellisuuden ja tehokkuuden maailma. Voisi sanoa, että siinä ei heikot ihmiset pärjää. Mutta ei se ole niinkään. Siinä ei aidot ihmiset pärjää. Kovat kuoret, ihmiset jotka eivät oikeasti tiedä mitä ovat... ne pärjäävät tässä maailmassa. Ehkä näiden ihmisten mielestä olen sitten heikko. Mutta eikö se oikeasti ole niin, että heikkous on vahvuutta, aidompia ihmisiä?

Tiedän vähemmän kuin vuosi sitten. Olen heikompi kuin vuosi sitten. Mutta se ei ole huono asia. Olen aidompi.