Sunnuntai, ja uusi viikko edessä. Ei odotuksia. Pääni on nyt täyttänyt tunteet yhtä hyvää ihmistä kohtaan. Ei kukaan uusi jonka olisin vasta tavannut. Vaan sellainen, joka on jo pidemmän aikaa osoittanut ymmärtävänsä mua hyvin. Silkki. Ja meidän kohtaamiset on aina kovin latautuneita. En uskalla hänelle myöntää kuinka paljon välitän. Kuinka paljon odotan seuraavaa kertaa. En uskalla myöntää kahdesta syystä. Ensinnäkin pelottaa kaikenlainen tunteellinen sitoutuminen toiseen ihmiseen. Kehen tahansa. Eron aiheuttama pelko pettymyksestä, ja ongelmat luottaa toiseen ihmiseen jarruttavat edelleen. Ehkä ikuisesti. Toinen syy on se, että Silkki itse on aikaa sitten varoittanut ihastumasta. Tietää itse, että ei aio vakiintua. Ja siitä keskusteltiin aikanaan. Että ihastua ja rakastua ei saa. Koska välitämme kuitenkin niin paljon toisistamme, että emme tahdo toisiamme satuttaa. Se oli hyvä sopimus, silloin. Eihän niitä tunteita voi hallita vaikka kuinka suunnittelisi. Tyhmää edes suunnitella. Mutta en uskalla tunteistani ääneen sanoa, koska oli miten hyvänsä, en tahdo että Silkki poistuu kokonaan mun elämästäni.

Toisaalta en tiedä olenko edes ihastunut ihmiseen vai siihen, miten se minua kohtelee ollessaan paikalla. Onko kukaan loppujen lopuksi rakastunut toiseen ihmiseen? Vai vaan siihen miltä se tuntuu kun saa sellaista huomiota osakseen? Kyllä on taas hankalaa täällä pään sisällä. Aina se vaan toistuu, joka päivä tajuaa ettei tajua...

Tänään oli paluu arkeen. Se oli loppujen lopuksi ihan mielyttävä asia. Jos ei huomio yhden maailmankaikkeuden navan kommentteja ja äänensävyjä. Hyväksyn täysin sen, että on monenlaisia ihmisiä. En edes toivo, että ihmiset olisivat samaa mieltä asioista. Pienet väittelyt ja erimielisyydet tekevät elämästä paljon mielenkiintoisempaa. Mutta ilkeys ja tahallinen vahingon aiheuttaminen on vastenmielistä. Napa antaa hyvin selvästi ymmärtää, että kuka on hänen mielestään heikko ja kuka vahva. Tästä mainitsin jo viimeksi, ja tänään se taas vahvistui; olen mielummin heikko ja aito, kuin kova, "täydellinen" ja teennäinen.

Viime yö meni taas valvoessa. Asia jota en nyt meinaa millään saada järjestykseen, on nukahtaminen. Nukkuminen ei tuota ongelmia, vain nukahtaminen. Se ei varmaan auttanut, että kävin illalla kuuntelemassa mättöä ja juomassa pari siideriä. Mutta nyt pitää sitkeästi jatkaa sen asian parissa, siis nukahtamisongelman (ei siiderin parissa...). Kyllä se varmaankin vielä helpottuu. Kuka tätä kirjoittaa?! Optimistisia ajatuksia?? Mun aivot vaan jostain syystä toimii yöllä. Kaikki ideat tuntuu silloin hyviltä ja olen varma, että toteutan kaikki. Aamulla kestää kolme tuntia tajuta yksinkertaisia lauserakenteita, ja ideoiden toteuttaminen jää sitten siihen. Kunnes tulee taas yö ja uudet ideat.


 

On käsketty kirjoittamaan. Ja sitä olenkin tehnyt, mutta en nyt pitkään aikaan tänne. Pieni pelko, että joku tunnistaa. En ole ihan valmis siihen.

Niinhän siinä kävi, että en enää jaksanut. En jaksanut mitään. Luulin, että se tuli yllättäen, mutta luettuani tänne ja paperille kirjoittamiani juttuja, huomaan että se on tehnyt tuloaan jo pidemmän aikaa. En vaan osannut tehdä asialle mitään, estää sitä. Kaikesta paskasta huolimatta, tässä on oppinut itsestään muutamassa viikossa enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Onko silläkään merkitystä, että oppii itsestään jotain? Elämä saattaa mennä hetkenä minä hyvänsä taas uusiksi kokonaan. Pitää opetella olemaan shakkilauta, eikä shakkinappula.

Joku pieni idealistikin minussa on herännyt viime päivinä. Liekö väliaikaista. Mutta ottaa päähän tämä kiireen, paineen, suorittamisen, aktiivisen työotteen, organisointikyvyn, tuloksellisuuden ja tehokkuuden maailma. Voisi sanoa, että siinä ei heikot ihmiset pärjää. Mutta ei se ole niinkään. Siinä ei aidot ihmiset pärjää. Kovat kuoret, ihmiset jotka eivät oikeasti tiedä mitä ovat... ne pärjäävät tässä maailmassa. Ehkä näiden ihmisten mielestä olen sitten heikko. Mutta eikö se oikeasti ole niin, että heikkous on vahvuutta, aidompia ihmisiä?

Tiedän vähemmän kuin vuosi sitten. Olen heikompi kuin vuosi sitten. Mutta se ei ole huono asia. Olen aidompi.

Ei se ollut mitään sunnuntai ahdistusta. Vaan oikeaa AHDISTUSTA. Se vaan jatkuu. Tiesin sen kyllä jo eilen, mutta yritin uskotella itselleni, että johtuu vaan sunnuntaista ja menee kyllä ohi. Nukuin ehkä 4 tuntia yöllä, kun joka ikisestä asiasta mitä mieleen juolahti, tuli itku. Ja sen neljä tuntia minkä mun aivojen olisi pitänyt levätä, näin unta jossa soi taustamusiikkina koko ajan Kirkan Surun pyyhit silmistäni pois -kappale. Oli hieno tunne herätä, kun se soi päässä. Ja se soi edelleen.

Nyt sitten sinnittelen täällä töissä, silmät punaisina, pää sekavana. Puren hammasta, etten jokaisesta pienestä kommentista purskahda itkuun.

Voi sentään kun on taas huonoakin huonompi sunnuntaifiilis. Olen taas jotenkin niin pettynyt omaan elämääni ja itseeni. Ja muihin. Kaikkeen. Kamala paha musta möntti tuossa rinnan kohdalla. Se on varmaan sitä yksinäisyyttä. Vaikka on kuinka niitä ystäviä ja ihmisiä tässä maailmassa, silti on yksinäinen olo. Ja tiedän, että voi kuinka tää on niin yleistä..tiedän että en ole ainoa. Mutta voi helvetti, miksi sekään ei auta mitään?? Ajattelin että jos luen tuolta paria blogia joissa käsitellään yksinäisyyttä, ehkä se auttaa. Mutta ei, se vaan saa mut vielä vihaisemmaksi. En mä tahdo tietää kuinka paljon ihmiset tuntee samalla tavalla, ja kuinka mä en ole ainoa. Mä tahdon tietää miten mä saan tämän loppumaan. Mä tahdon että se paha olo loppuu. Nyt tuli itku. En ole edes koko päivä uskaltanut kuunnella musiikkia, koska en kestä enää yhtään enempää tunteita.