Sunnuntai, ja uusi viikko edessä. Ei odotuksia. Pääni on nyt täyttänyt tunteet yhtä hyvää ihmistä kohtaan. Ei kukaan uusi jonka olisin vasta tavannut. Vaan sellainen, joka on jo pidemmän aikaa osoittanut ymmärtävänsä mua hyvin. Silkki. Ja meidän kohtaamiset on aina kovin latautuneita. En uskalla hänelle myöntää kuinka paljon välitän. Kuinka paljon odotan seuraavaa kertaa. En uskalla myöntää kahdesta syystä. Ensinnäkin pelottaa kaikenlainen tunteellinen sitoutuminen toiseen ihmiseen. Kehen tahansa. Eron aiheuttama pelko pettymyksestä, ja ongelmat luottaa toiseen ihmiseen jarruttavat edelleen. Ehkä ikuisesti. Toinen syy on se, että Silkki itse on aikaa sitten varoittanut ihastumasta. Tietää itse, että ei aio vakiintua. Ja siitä keskusteltiin aikanaan. Että ihastua ja rakastua ei saa. Koska välitämme kuitenkin niin paljon toisistamme, että emme tahdo toisiamme satuttaa. Se oli hyvä sopimus, silloin. Eihän niitä tunteita voi hallita vaikka kuinka suunnittelisi. Tyhmää edes suunnitella. Mutta en uskalla tunteistani ääneen sanoa, koska oli miten hyvänsä, en tahdo että Silkki poistuu kokonaan mun elämästäni.

Toisaalta en tiedä olenko edes ihastunut ihmiseen vai siihen, miten se minua kohtelee ollessaan paikalla. Onko kukaan loppujen lopuksi rakastunut toiseen ihmiseen? Vai vaan siihen miltä se tuntuu kun saa sellaista huomiota osakseen? Kyllä on taas hankalaa täällä pään sisällä. Aina se vaan toistuu, joka päivä tajuaa ettei tajua...